Tanzania vko 2

Viime viikko alkoi virastovierailuilla, taas J. Menimme maahanmuuttovirastoon ystäviemme Thean, Salomen ja Limun kanssa melkein kymmenien papereiden sekä viisien passivalokuvien kanssa. (Valpu kävi paikallisessa ”passport size”- kuvissa, jotka onnistuivat erinomaisesti ? . J Jopa meidän kuski kaka Adolf kehotti Valpua hieman oikaisemaan lettiä ennen valokuvausta. Valpu näyttää kuvassa puoli vuotta malariaa sairastaneelta muzungulta.)

Maahanmuuttovirastossa oli kaksi tiukkaa miestä, jotka heti kättelyyn pyysivät maksamaan 200 dollaria CTA:sta (turistiviisumin ja työviisumin välimuoto). Janita alkoi tapansa mukaan hieman kysellä asiasta, maksusta ja valokuvista, minkä kyllä heti kättelyyn tiesi olevan virhe. Mies virastossa luki Thean kirjoittaman esittelykirjeen meidän tavoitteista sekä toiminnasta. Kirjeessä lukee, että tulemme tutustumaan Ligulan sairaalan toimintaan sekä yhdessä paikallisten kätilöiden kanssa antamaan terveysneuvontaa sekä liikuntaohjausta. Mies totesi, että tutustuminen ja opettaminen tarkoittavat samaa asiaa kuin työnteko eli maksua kehiin. (Silti emme mitään maksaneet ?!) Tunnelma virastossa oli jäätävä. Janita luuli, että hänet lyödään lukkojen taakse putkaan tai vähintään karkotetaan kaupungista. Huh. Pelottavaa oli! J

Summa summarum. Päätimme,  eräänä yönä kuumuudessa valvoskellessamme, että emme maksa CTA:ta emmekä täten työskentelisi sairaalassa vaan voisimme SDA-porukan (vapaaehtoisjärjestö Sports Development Aid) kanssa opettaa kouluilla terveyskasvatusta sekä ohjata liikuntajuttuja.

Kerroimme tämän paikalliselle pomollemme ja saimme tiukan puhuttelun Tansanian laista liittyen vapaaehtoistoimintaan. Loppukaneettina oli, että joko maksamme CTA:n ja jatkamme yritystä saada työskennellä sairaalassa tai poistumme Mtwaran kaupungista.

Siinä sitten itku kurkussa asioista päättämään. Nöyrryimme (Janita nöyrtyi) ja päätimme CTA:n maksamisesta. Valpu pysyi yllättävän viileänä ja oli aivan varmasti yhtä tiukka ja v-mäinen kuin pomo, mutta ei näitä asioita pitäisi tällä tavalla hoitaa ja tuollaisella huudolla!

”There´s no need to raise your voice Sir!”

Keskiviikkoaamuna Satu saapui pitkän lentomatkan jälkeen seuraamme Mtwaraan. Samana päivänä meidän piti osallistua ensimmäistä kertaa SDA:n Äidit ja tyttäret- projektiin. Thea ja Salome tapaavat kerran viikossa Mitengossa ryhmän äitejä. Heille kerrotaan ja opetetaan säästämisestä sekä oman yrityksen/ bisneksen perustamisesta sekä liikutaan yhdessä. Odotimme jumppavaatteet päällä melkein tunnin kyytiä Mitengoon kotimme terassilla (kaatosateessa kylläkin), kunnes tuli soitto, että emme menisikään sinne, sillä vettä sataa eikä ryhmä silloin kokoonnu. Ei siinä muu auttanut kuin jäädä kotiin.

Mutta ei siinä mitään. Illalla meillä olikin ohjelmaa! Vastapäisellä kadulla on guest house, jossa asuu kolme intialaismiestä, jotka ovat Mtwaran satamassa töissä. Valpu ja Janita tapasivat sattumalta miehet  ti-iltana naapurin kioskilla. Kielitaito/-muuri kävi selväksi jo kioskilla, joten aina ei oltu ihan varmoja mistä on kyse tai puhe, mutta puhe tuli ruoasta ja miehet sanoivat, että aikovat tehdä chapatia ja lihaa tai kalaa. Vähällä proteiinilla olleena vesi herahti kielelle ja sovimme treffeistä. ”Okey, you, me, tomorrow, No Problem!?” Kerroimme, että seuraavana iltana meitä olisi kolme tyttöä tulossa ja siitähän vasta riemu ratkesi!

Niinpä me kolme tyttöä lähdimme tielle tuntemattomaan. Illalla pimeän saapuessa, meitä oltiin vastassa kioskilla. Ensin esiteltiin paikat ja pomo. Kilimanjaro-oluet haettiin läheltä ja viskiäkin tarjottiin. Olut riitti. Ruoka oli tulista ja muutaman kanan jälkeen ei enää laskenut, mutta ihanaa oli. Ja hauskaa, huh huh!! Kukaan ei ymmärtänyt mitään ja kaikki vain hokivat: no problem! V.n silmälaseja ihmeteltiin ja kun kävi ilmi ettei pomo näe lähelle ja V ei näe kauas, same, same, oli match-made-in-heaven löytynyt. Sadusta otettiin tuhat kuvaa huivi päässä, milloin kenenkin kainalossa ja Janitaan tarrauduttiin edestä ja takaa sängyllä istuessa. HUH, mikä ilta! J

Viikon aikana emme tehneet juurikaan mitään töiden suhteen. Olemme olleet SDA:n toimistolla ja uima-altaalla. Nauttineet auringosta. Kotona olemme olleet vain kotiapulaisemme Stamilin kanssa, sillä baba on Dar es Salaamissa ja mama on töissä naapurikaupungissa Msibmatissa. Olemme opettaneet tytölle englantia, jota hän on oppinut varsin hyvin.

Viime viikko toistaa itseään ruoan suhteen. Kolme pullaa aamupalaksi, yksi per naama (taikina, rasva, uppopaista, go!). Lounaaksi ja illalliseksi perunaa tai riisiä. Ei lisukkeita, välillä papuja. Tällä mennään. Jupistu on joka kerta pöytään istuessamme, mutta tyydytty on saamaamme. Lusikka kouraan ja riisiä naamaan. Asante sana! Kiitos erittäin paljon! Tamu! Herkullista!

Perjantaina lähdimme viikonlopun viettoon n. 80km päässä olevaan kaupunkiin Lindiin. Kaupunki on pienempi kuin Mtwara ja ajattelimme, että tiedämme jo mitä kohtaamme, mutta kaupunki valloitti sydämemme. Selkeä, rauhallinen, siisti ja ystävällinen tuppukylä vei mennessään.

Hotellina oli tietysti kaupungin kallein pulju, mutta pieni luksus kelpasi hyvin tässä vaiheessa. Kuskille sanottiin aivan eri paikka, mutta hän ajoi meidät rantaan kauniin valkean talon pihalle. Tiukkaa budjettia kuitenkin noudatettiin ja päädyttiin nukkumaan yhdessä 2hlö huoneessa, johon kuului kahdelle ”buffetaamiainen”. Moskiittoverkon alla lämpimässä tunnelmassa nukkui hyvin kolme tyttöä poikittain. Melkein parhaat unet tähän mennessä.

Seurana Lindissä oli suomalainen vapaaehtoistyöntekijä Toni, Liike Ry:n kautta hänkin. Kaveri näytti meille kaupunkia ja vei syömään italialaiseen ravintolaan, maistui todella hyvin.

Lauantaina uitiin hiljaisella rannalla ja jumpattiin Sadun ohjaamana. Pyllyt ja reidet höllyen ravattiin bikineissä rantaa edestakaisin erilaisia liikkeistä tehden. Ai että kun tuntui! Tästä tehdään perinne! Jes! Kiitos Satu, asante sana rafiki!

Vesi oli puhdasta ja viilentävää, hiekka polttavan kuumaa. Eväänä meillä oli passionhedelmiä ja ananasta. Tämä hyvä! Safi sana ja littipeukku ylös!! J

Illalla istuttiin hetki rantabaarissa ja nautittiin tähtitaivaasta ja mereltä tulevasta tuulesta.

Sunnuntaina palasimme takaisin Matovaaraan ATE- expressillä, joka oli todellinen express bussi. Bussilla oli yksi vaihe, joka oli täysiä. Vaihtoehtoina oli pysähdys ja liikkeelle. Bumpy road. ”My humps, my humps, my humps, my hups, check it out…”

Kotona Satu pääsi ensimmäistä kertaa treffaamaan perheen mamaa. Fazerin siniset luovutettiin mamalle pitkän keskustelun jälkeen, siinä toivossa, että pääsisimme osingoille, mutta näin ei tapahtunut. Paketti odottaa avaamattomana edelleen kaapin päällä. Kiukuspäissämme vedimme pikkusalmiakkiaskin yhdellä kerralla. Helpotti kyllä oloa…

Satu nukkuu päärakennuksessa. Nukkumaan pääsy on aina yhtä haasteellista, sillä S on jäänyt lukkojen taakse kerran jos toisenkin. Joko kaikki ovat nukkumassa tai ovi vain on teljetty viidellä lukolla. Hetken huhuiltua, taloa kierrettyä ja taskulampulla ikkunoista valomerkkiä antaen, kotiapulainen antaa periksi ja tulee avaamaan oven. Karibu! Tervetuloa! Ihan kuin kotiin olisi menossa. ?

Maanantaina alkoi taas arki. Aamun aloitimme kokouksella toimistolla, pikavisiitillä sairaalassa. Ehkä huomenna pääsemme todella sairaalaan tekemään jotakin!

Iltapäivällä poljimme pyörillä projektitalolle ja Satu pyörästä paikattiin kumi jo kolmatta kertaa viikon aikana. Onhan sillä jo kolmena päivänä poljettu! Viisi paikkaa eturenkaaseen saatiin laitettua ja hinnaksi tuli huimat 1€ ! Pitäisikö tinkiä? Oltiin reiluja ja annettiin tippiä. Yhteissummaksi tuli nyt 1,25€. Auts! Saattaa olla, että matkabudjetti kärsii, tingitään jossain takasin päin! J

Noniin. Iltapäivällä Satu opetti meille ja SDA:n liikunnanohjaajille jumppaliikkeitä, joita voimme hyödyntää ryhmäliikuntatuokioissa. Kävimme myös seuraamassa paikallisen yläasteen tyttöjen netball- turnausta.

Viime viikon lopulla Mtwaraan saapui Laajasalon opiston opiskelijaporukka ja Liiken Tomi, joka on ollut super-isona apuna ja henkisenä tukena meille. Tästä on hyvä jatkaa.