keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Tanzania vko 6

Sunnuntaina oli mukava saapua Dar es Salamiin Mafian saarelta, kun vastassa oli tuttu taxikuski Jawa.
Yhden sanan vastaus tekstiviestiin, jossa mahdollista kyytiä kyseltiin, oli: OK!
Ja vastassa oltiin J

Kariakoo - Dar es Salaam

Täällä suhteiden solmiminen on niin yksinkertaista! Numeroiden vaihtaminen kadulla on ihan jokapäiväistä. Aina joku tarjoaa numeroaan kaupankäynnin tai taksikyydin päätteeksi. Ja jos itse tarvitset jotakin ja pyydät numeroa niin jos tämä kyseinen kaveri ei asiaa hoida niin aina löytyy jonkun veli, joka voi auttaa tai hoitaa saman asian. Huomioi, täällä kuka vain on veli tai serkku ilman minkäänlaisia perhesiteitä, riittää kun on tarpeeksi hyvä tyyppi. Lopputuloksena taxikyyti, hyvää ruokaa, safariajelu tai halvempia kenkiä. Ihan sama, silti asia hoituu. Miksi immigration office ja sairaalaan töihin pääsy ei onnistu yhtä nopeasti?!








Dareista otettiin lauttakyyti saman tien kohti Zanzibaria ja Stone Townia. Lauttaan meno oli aikamoista hullunmyllyä. Kaikki 120 matkustajaa tunkevat kilpaa ”portista” sisään, joka on 70cm leveä ovi. Lippu tarkastettiin ainakin kuusi kertaa, vielä veneessä sisällä, kun ei enää OIKEASTI voi livahtaa sisään mistään muualta kuin merestä, eiköhän lipuntarkastaja huomaisi vettävaluvan matkustajan ilman lippuakin?! Kivana yllätyksenä puolessa välissä jonotusta kävi ilmi, etteivät kaikki jonossa olevat olekaan tulossa klo14.00 lähtevään lauttaan vaan heillä on vasta klo16.00 lähtevän lautan lippu kädessä. Urpot jonottavat jo tässä vaiheessa sisään? EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ! (t. Janita)

”Mitä? Ne liputhan tarkistettiin jo kertaalleen?” Siinä kaiteita vasten puristetussa jonossa sitten osa ihmisistä tunkee pois portilta, kun heidät vihdoin käännytetään lipuntarkastuksen myötä, ja toiset tunkevat kohti porttia. Kaikilla on tietysti molemmissa käsissä isot laukut ja kantamukset, joita sitten pohkeita vasten paiskotaan. Kylmähän tällaisessa jonossa ei ole, jos joku vahingossakaan niin luulee!! Siinä ei enää ole varma onko se naapurin tukka, sukat, kalsarit tai hengitys kun haisee, vai oma? Eei, taitaa olla ihan omaa eritettä sittenkin. Yh, noloa myöntää! No joo ihan sama, samassa veneessä ja eritteessä sitä kai tässä kuitenkin lillutaan?! J

Zanzibarilla oli tuttu kaveri vastassa, rastapäinen Shebi (Valpun vanha tuttu viime reissulta). Ystävällinen rasta oli hommannut meille väkeä pursuavasta kaupungista hotellihuoneen, jonka jaoimme kolmistaan. Huone oli siisti, hieman hintava meidän makuun, mutta toimi yhden yön ajan hyvin.
Seuraavana päivänä vaihdettiin viereiseen lodgeen, jossa Janita klassisen tyylikkääseen tapaansa sopi meille hyvät hinnat ja huoneet.
Safi sana dada Janita!! J

Varmaa vatsatauti! Se saatiin x 2.


Stone Town on ihastuttava kaupunki jossa voi kuulla historian kuiskivan kapeilla kujilla(huom, jos sulkee korvansa kaupustelijoiden ”Karibu” huudoilta). Hienot valkeat rakennukset tummanpuisine ikkunanpuitteineen tuovat mystisen tunnelman. Ikävä kyllä moni talo on homeessa ja haisee heti kynnyksen ylittämisen jälkeen järkyttävälle. Kosteassa ilmastossa ilman tuulen virettä talot mätänevät hiljalleen yksi toisensa jälkeen.
Homeesta huolimatta tytöt ja Iiro shoppailivat ja tekivät kauppaa välillä kättä vääntäen toisinaan nauraen kippurassa. Myyjän tarjoama hinta tippui aina vähintään puoleen jonka jälkeen myyjä pudistaa päätään ja yllättyy suuresti. Noh, ei sitten! Moikka! ”Hello, my friend! Listen.” Ja sitten kuulostaakin jo paremmalta. Lähes aina saimme hintamme sovittua meille mieluisaksi. Ei meitä noin vain huijata! Eipä! Välillä sitäkin tapahtuu kokeneemmallekin matkustajalle!






Yhtenä päivänä kävimme myös Spice tourilla ihastelemassa, haistelemassa ja maistelemassa mausteita. Kyllä sitä aina välillä yllättyy, miten ihminen on keksinyt kaikkea hienouksia luonnosta. Ja mitä kaikkea se voikaan tarjota, wau!
Tourihan alkoi mainiosti, oikein mieltä nostattavasti.


Guide, jolla oli vain kolme hammasta ylhäällä.

Edellisenä iltana olimme vahvistaneet retkemme erään ihanan Steven kanssa. Steven tapasimme päivällä kaupungissa, jossa näimme kyltin, joka mainostaa samaa retkeä, johon olimme ennakkoilmoittautuneet. Steve kertoi retkestä ja tarkisti hotellimme, jossa yövymme ja kertoi hakevansa meidät hotellilta klo 09.00 seuraavana aamuna. Vielä myöhään illalla tapasimme Steven kaupungilla illallistamaan mennessämme ja hän huuteli hotellimme nimeä ja huomista! Ja vastassahan sitä seuraavana aamuna oltiinkin! Jopa puoli tuntia etuajassa, kun vielä mussutimme aamupalaa. Steve tuli hakemaan lounasta varten rahaa, joka oli noin puolet koko reissun hinnasta. Hänellä oli kuitti hienosti kirjoitettuna, jossa oli kaikki tiedot oikein. Janita hieman kyseenalaisti tätä hommaa ja maksua ja ihmetteli, miksi lounastarvikkeet pitää täältä asti hommata. Annettiin rahat ja todettiin, että onpas kummallista niin kuin hyvin moni muukin asia täällä on tupannut olemaan.

"Mä en kuitenkaa muista enää tunnin päästä mitään!" Nerd!!
Nooh. Puolen tunnin päästä meitä tulikin hakemaan taas uusi kaveri, jonka kanssa kävelimme toimistolle, josta meidän pitikin alun perin reissu aloittaa. Heti kadulla heilui paikan omistaja, joka heilui varauskirja kädessä ja huusi, että vahvistitteko reissun täällä toimistolla?!?? ”Eeii! Keskustassa. Steven kanssa. Hän tuli äsken hakemaan puolet rahasta lounasta varten!” Tämän jälkeen alkoi huuto swahilin kielellä ja ovien potkiminen. Kolme suomalaista istuivat hölmistyneenä rivissä ja alkoivat hiljalleen tajuta, mistä on kyse. Pomo huusi ”I miss money!”. Steve oli siis tullut ja vienyt rahat. Hah! Valpu alkoi nauraa, Janitaa säälitti pomo ja Iirosta tuntui, kun olisi töissä selvittelemässä riitoja. Tältä sitä tuntuu, kun kustaan suoraan linssiin! Ehkä kirvelee hetken aikaa!


Stevestä kuulimme erinäisiä tarinoita: entinen mausteopas, nykyinen street man aka narkki. Steve on tehnyt tällaisia pikku temppuja aikaisemminkin! Kysymys kuuluu, miksi hän on vielä hengissä, jos tämä tuppaa olemaan yleinen tapa ja kaikki vielä tuntevat kaverin?! Mitenhän asian oikea laita nyt sitten ikinä olikaan? Maksoimme loppusumman pomolle, mitään ylimääräistä ei pyydetty ja matka mausteviljelmille alkoi, iloisesti?.

Kaakaohedelmä

Muskottipähkinä

Säiden suhteen meillä on ollut kyllä uskomattoman huono tuuri. Tammikuu ja alkuhelmikuu oli kuuma ja aurinko porotti lähes joka päivä. Vain muutama sateinen ja pilvinen päivä taustalla. Nyt kun tytöt lähtivät lomalle ja Suomesta asti toiselle puolelle maapalloa matkustetaan niin ei kun mustaa pilveä pilven perään. Sää on ollut lähes tauotta hyvin pilvinen, mutta toki lämmin, 30 astetta. Mehän tietysti valitsimme matkakohteiksemme ihanat ”paratiisirannat”, jotka jäivät nyt pilvien varjoon. Kaikki on pilvisellä säällä jotenkin harmaampaa L.




Vietimme Zanzibarilla ja Stone Townissa neljä päivää ja sitten päätimme siirtyä takaisin vilkkaaseen ja ruuhkaiseen Dar es Salaamiin. Löysimme edullisen hotellin, Econolodgen, keskustasta ja aloimme tutustua kaupunkiin. Kaupunki on valtavan laaja ja porukkaa ja autoja ja saastetta ja likaa riittää. Mutta tästä huolimatta pidämme kaupungista todella paljon. Shoppailimme Kariakoo alueella, jossa jokainen samalla kadulla oleva koju myy aivan täysin samoja tuotteita samalla hinnalla! Kariakoolta löytää ihan mitä vaan: kangoja, vaatteita, kenkiä, laukkuja, keittiötarvikkeita, autotarvikkeita… you name it. Yhtenä päivänä kävimme yhdessä kauppakeskuksessa. Hmm… Se oli millainen oli. Ei kovin erikoinen. Ei siellä asiakkaitakaan ollut. Muutama varakkaampi paikallinen. Ei länkkäreitä. Muutama vaatekauppa, Samsungin ja Applen liike ja pari ravintolaa. Kävimme syömässä Subwayssa subit ja palasimme bajajilla (tuktukilla) takaisin tavallisen kastin pariin.  J


Hotellimme lähellä meille tuli tutuksi Chefs pride ravintola, josta tuli meidän vakio aamupalapaikka. Siltä saimme hyvää paikallista ruokaa ja pizzaa ja hyvää tuoremehua, jota Jansku lipitti joka päivä. Iiro ja Valpu skippasivat mehun. Lyhyen oppimäärän diagnoosina tuoremehuripuli.



Yhtenä iltana löysimme huipun intialaisen ravintolan Patel Brotherhoodin. Paikka avataan aina iltaisin klo 19 jälkeen. Ulos isolle alueelle oli katettu muovipöytiä ja tuoleja ja Darin intialaiset kokoontuvat tänne viettämään iltaa ja syömään. Söimme valtavan hyvää ruokaa. Nam! Ja hyvällä hinnalla. Annos maksoi vajaa 5 euroa per henkilö.

Yhtenä kauniina päivänä J ja V löysivät taas itsensä makaamasta afrikkalaisen naisen edessä vahaliuskat huulilla. (Jos joku muistaa Sambia kokemuksemme J) Tämä kerta ei onneksi ollut ihan niin raju, mutta toinen meistä sai hieman vaurioita. Heh! Salonki sijaitsi parkkihallin uumenissa ja itse toimenpide suoritettiin viereisen hotellin huoneessa hämärässä valaistuksessa.


Iiron viimeisen päivän kunniaksi aurinko saapui paikalle pilvien välistä. Mitä ihmettä? Aamusta menimme markkinoille, jossa shoppailimme koruja, kenkiä, puuesineitä, laukkuja ja muuta pientä. Markkinoilla meni jokunen tunti, sillä se oli hieman kauempana. Aurinko paistoi ihanasti. Palasimme hotelliin ja vaihdoimme erittäin nopeasti vaatteet ja lähdimme lähellä sijaitsevaan vähän parempaan hotelliin, josta bongasimme edellisenä päivänä sattumalta uima-altaan. Noh. Pääsimme uikkarit päällä altaan kulmalle ja ei kun mitä. Alkaa sataa aivan samalla hetkellä, kun pääsemme sinne! Mitä tämä voi olla? Koko aamun ja aamupäivän aurinko paistanut kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta! Mitä tuuria! Noh. Olimme sateen suojassa jonkun aikaa, jonka jälkeen pilvipeite alkoi rakoilla ja aurinko paistaa. Kello oli tässä vaiheessa varmaan jo 15.30. Nautimme altaalla ilta-auringosta ja Iiron viimeisestä päivästä kanssamme. Tämä oli toinen aurinkoinen päivä kahteen viikkoon.






Iiro-muru lähti lauantaiyönä takaisin Suomeen ja tytöt sunnuntai aamuna bussilla kukonlaulun aikaan takaisin Matovaraan. Ah. Matovaraan on aina niin ”ihana” palata! Omassa ladossamme odottivat rottien kakkakasat, termiittien jättämät jätteet, pari kuollutta isoa torakkaa, pölyä, tunkkaista ilmaa riittämiin sekä homeelta haisevat sängyt. Bonuksena Janitan vaatteista löytyi rotan pissaa sekä jackpot! Nukkumaan mennessä huomasimme J:n huoneessa tuhannen termiitin tekemän itäväylän lattiasta kattoa kohti. (Lattiassa on kaksi reikää luultavasti maahan asti, josta termiittejä puski toisensa perään.) Ei kun mamalta myrkkyä hakemaan ja hommiin! Olimmehan poissa reilu kaksi viikkoa!

Termiittejä


Bussissa istuessa kauniiden maisemien vilistessä ikkunan takana ja pieni tuulenvire kasvoilla, voi tuntea jopa lentävänsä. Lomalla olimme onnellisia, iloisia ja rentoutuneita.

Olemme miettineet paljon loppuaikaamme täällä ja tulimme siihen tulokseen, että Mtwarassa emme halua tuhlata aikaa emmekä halua negatiivisuuden ja turhautumisen tunteiden syödä mieltämme. Meidän projekti ei lähtenyt käyntiin niin kuin ajattelimme. Olemme olleet reissussa nyt jo kuusi viikkoa. Aikaa ei ole paljoa jäljellä. Emme ehdi saamaan mitään aikaiseksi olimme tällä sitten viikon tai kolme. Mieluummin matkaamme ja haemme uusia seikkailuja ja kokemuksia. Pohjoinen Tansania jo kuiskii meitä luokseen.



Tulevaisuudessa, jos vielä vapaaehtoistöihin lähdemme, valitsemme omaan alaamme erikoistuneen järjestön, jotta näin paljon mutkia matkaan ei sattuisi ja meistä olisi ehkä jotain hyötyäkin…


 Terkuin J + V.


1 kommentti:

  1. Kiitos vielä matkaseurasta tytöt! Kun nyt täältä kotisohvalta ajattelee kaikkea mitä tuli nähtyä, alkaa vasta nyt tajuamaan kuinka hienolla reissulla oli. Vaikkakaan en sitä kunnon rusketusta saanutkaan! Ehkä seuraavalla kerralla parempi tuuri säiden kaa, NOT!

    VastaaPoista